Pullan tuoksua ja kokemusasiantuntijan kommentit

Työviikon päätteeksi perjantaina kaupassa käydessä mieleen nousi ajatus pullan tuoksuisesta kodista.  Koriin kertyi pari hiivaa, putkilo kardemummaa ja jauhoja. Muut tykötarpeet kotona jo olikin. Ja niin – fariinisokeri. Sitä lapsuudenkodissa aina laitettiin pullan täytteeksi. Eikä voitakaan muuten säästelty. Illalla pyöräytimme tyttöjen kanssa litran pullataikinan kohoamaan. Kyllä kohosikin ja taikinaa muuten riitti. Neljä pellillistä fariinisokeritäytteisiä pikkupullia ja muutama elttavehnänen lopputuloksena. Ah mikä tuoksu. Lämmin pulla ja lasillinen kylmää maitoa – lapsuus tuli väistämättä mieleen – ja oma mummola.

Lauantaina vein tyttöjen kanssa tuoretta pullaa mummolleni. Ikää hänellä on jo lähemmäs sata, kolmea vuotta vaille. Pullat ilahduttivat häntä kovasti. Itse hän ei enää kykene paistohommiin – näkö on jo lähes olematon. Muisti pelaa, mutta ruumis rapistuu. Taikina kyllä syntyy vielä käskopelolla, kuten mummo asian ilmaisee. Rautarouva, sanoisin.

Sunnuntaina kävin mummon luona pidemmällä visiitillä. Hän asuu omakotitalossa yksin. ”Kotihoidon tytöt”, kuten mummo sanoo, käyvät päivittäin auttamassa. Rupateltiin siinä kahvikupin ääressä yhtä jos toistakin. Sitten mummo kysyi, saako siellä teillä, tarkoitti siis meillä töissä, ”tytöt” tehdä muuta kun jakaa lääkkeet? Tästä virisi pitkä ja antoisa keskustelu.

Mummosta kehkeytyi saman tien kokemusasiantuntija. Hänen päällimmäinen ajatus on se, että ”eihän ne mittään oikein saa ennää tehhä”. Keskustelimme siitä, miten hän pärjäisi paremmin kotona ja mikä hänelle tuo ilon elämään. Ilo syntyy edelleen pienistä arjen asioista. Käskopelolla pystyy tekemään yhtä sun toista ja mielikin pysyy virkeämpänä. Nyt syksyllä omena poikineen on pilkottu ja laitettu kuivuriin kuivumaan. Sitä voi tehdä melkein sokeanakin. Ja hyviä muuten ovat, mummon kuivaamat omenat.

Pärjäämisen osalta mummo totesi, että ”joskus jos ei oo mittään muuta tekemistä, niin voisivat tehhä sitä, mitä pyyvän”. Kotihoidon työntekijät nimittäin. Ja mummohan pyytää, mutta ”tytöt” eivät tee, kun se on kielletty.

Niin. Toimimmeko me näin? Onko meillä vastaavia kieltoja, pohdin. Listattu on ainakin asioita, mikä kuuluu ja mikä ei kotihoidon työhön. Onkohan aika pistää rutiinit uusiksi ja miettiä toimintaa ihan eri perspektiivistä? Tähän pitää pysähtyä. Kysyä kannattaa kokemusasiantuntijalta – heitä tapaamme päivittäin.

Erilaisia perspektiivejä asioiden pohdinnassa muuten kokeilimme Jaanan kanssa viime maanantaina. Metsä näytti ihan erilaiselta, kun sitä katsoo puron solinaa kuunnellen riippukeinusta käsin. En ollut pitkiin aikoihin katsellut taivaalle lapsen tavoin – kannatti muuten. Uusia ajatuksia virisi monta.

Nousuviikon tiistaina ja torstaina jatkamme PARRUssa pohdintaa Jaanan johdolla siitä, miten luova ja innovatiivinen työote muuttaa tulevaisuuttamme?

- Se on muuten meistä kiinni!

Arvostavia kohtaamisia ja nollatoleranssille huonolle kohtelulle?

Viime viikkoina olen pohtinut kohtaamisten merkitystä eri tilanteissa. Työyhteisöissämme tapahtuu tuhansia kohtaamisia päivittäin. Vanhuksien ja muiden asiakkaiden, omaisten, työkavereiden ja yhteistyökumppaneidenkin kanssa. Ulla Eloniemi-Sulkava viritti ajatukseni eri taajuudelle käyttäessään käsitettä ihmislähtöisyys. Sanoilla on merkitystä, kuten kohtaamisillakin. Niistä molemmista jää tunnejälki – myönteinen tai kielteinen. Millaisia kohtaamisia haluamme tuoda esiin ihmislähtöisessä työssä? Niitä tietysti, joissa syntyy vanhuksille tai asiakkaille hyvä ja turvallinen tunnelma. Vai onko vielä niitä hetkiä, joissa tunnelmassa on jotain yksinäistä ja pelottavaa? Työssöni saan silloin tällöin pahan makuisi pähkinöitä purtavaksi vaikka  kanteluina ja valituksina. Pääsääntöisesti niissä kohtaamisissa on tapahtunut ikäviä asioita asiakkaan tai omaisen näkökulmasta. Uudessa vanhuspalvelutarinassa toivon sydämestäni, että kohtaamiset ovat tunnelmaltaan myönteisiä. Haluan olla kirjoittamassa tarinaa, jossa kosketuksessa ja kohtaamisessa on läsnä hyvyys ja inhimillisyys. Ehdotan vakavasti, että huonolle kohtelulle kohtaamisissa ja kosketuksessa asetetaan nollatoleranssi. Eikö tehdä niin?

Hautomon tulokset huikeita - Dream Team etenee kahdessa aallossa

Hautomon jälkeen meillä molemmilla on päät olleet onnellisesti sekaisin. Tahto lähteä kirjoittamaan onnellisen vanhuuden tarinaa tällä joukolla on hurja. Emme pysty jättämään ketään ulos, pakko on avata ovi vielä muutamalle uudellekin ja sitten vaan inspiroivaan työhön. Olemme päätyneet siihen, että kehitämme tällä koko joukolla. Se on se Dream Team.  Tulemme työskentelemään rennosti verkossa, useassa yhteisessä kohtaamisessa (joista kuulet pian) ja innostavien konkreettisten muutosten parissa. Tuotekehittäjän erikoisammattitutkintoon tähtäämme kahdessa ryhmässä: tammikuussa aloittavassa  Dream Team Raivaajissa ja vielä vuoden hautuvassa Dream Team Rakentajissa.

 

Hautomon pohdinnassa onnellisesta vanhuudesta syntyi räppi

Tarinan kirjoittaminen kohti Unelmaa alkaa

• Pieni, innokas otos Lossirannan kehittäjien joukosta valmiina lähtemään tarinan todeksi kirjoittamiseen. Päättäväisyys ja pelkäämättömyys antaa melkoisen varmuuden aavalaisten vanhusten hyvästä ja onnellisesta elämästä. Pian.

Lossirannan jälkeen unelmoijat ovat laittaneet nimikkeitään uusiksi.

• Uusia nimikkeitä, jotka korostavat vanhuksen siirtymistä toimenpiteiden kohteesta oman elämänsä asiantuntijaksi.
• Uutta tarinaa ei kirjoiteta entisin toimintamallein - miten tiimiydemme ja miten rakennamme verkostot? Miten rakennamme uudet toimintamallit ja innovaatiota kiihdyttävän keskusteluympäristön?

Aloitamme viikon Anun kanssa yhteisen pohdinnan merkeissä. Ensi viikolla meillä on jo paljon valmiimpaa. Linkki muihin unelmoijiin ja heidän unelmiinsa löytyy sivun oikeasta laidasta.

 

Dream Team -hautomo Lossirannan kartanossa 11.9.

Hautomossa pohdittiin yhdessä illan ja iltapäivän ajan sitä yhteistä tulevaisuudenkuvaa, jonka Aavassa vanhuksille haluamme rakentaa. Keskeistä oli osallisuus ja unelmat. Arvokas ja ainutlaatuinen vanhuus, jokaiselle sellaisena kuin sen haluaa nähdä.

Etsimme myös omia vahvuuksiamme. Niitä, joiden varasssa unelma tehdään todeksi. Se on tahdosta kiinni - siltä se alkoi tuntua. "Narinasta tarinaksi", sanoi Anu ja oli valmis astumaan mahdollistajan rooliinn. "Tahdon kutusa teidät mukaan keittämään aidosti. Ja olen valmis tekemään paljon, että se mahdollistuu", lupasi Sirkka-Liisa.

Se on nyt meistä kiinni. Tahdommeko tuoda osaamisemme ja luovuutemme kasvamaan yhdessä. Tekemään totta aavAavan alueen vanhusten hyvästä ja onnellisesta vanhuudesta.